Recent comments

Silmitön : by Tuominen, Arttu,

Publication: . 424 sivua ; , Labyrintti-dekkarisarjan kolmas osa. 22 cm

SILMITÖN

En ole koskaan ollut erityinen dekkarien lukija. Jokin aika sitten tein kuitenkin tavoissani poikkeuksen ja lainasin kirjastosta Porissa asuvan ja vaikuttavan 36-vuotiaan Arttu Tuomisen romaanin Silmitön (Myllylahti 2017). Teoksen paksuus hirvitti hieman luku-urakan alkaessa, mutta jo ensimmäisten kolmenkymmenen sivun jälkeen tiesin, että olin saanut käsiini hyvän ja mielenkiintoisen kirjan. Teoksen alusta voi nimittäin jo havaita, että kirjailija Tuominen käsittelee aihettaan varmaotteisesti ja ammattitaitoisesti. Silmittömän aihe on melko yksinkertainen: yritys nimeltään Solumare Oy aikoo aloittaa Porin edustalla mittavan merisoran ruoppaushankkeen keväällä 2015 pitkän poliittisen kädenväännön ja aika ajoin raivoisankin kansalaiskeskustelun jälkeen. Ympäristöaktivistit ja kalastajat vastustavat kiihkeästi merisoran keräämistä, koska he pelkäävät, että ruoppaus vapauttaa merenpohjaan vuosien saatossa kertyneet ympäristömyrkyt luonnon kiertokulkuun. Ihmisten pelot eivät ole aiheettomia, koska kirjan prologissa tuodaan esille, että jo 1970-luvun lopussa teollisuudesta mereen päätynyt rikkihappo on tuonut kalastajien pyydyksiin huonokuntoisia ja silmättömiä kaloja ja on myös aiheuttanut kalastajien käsiin voimakasta kirvelyä ja punoitusta. Solumaren toimitusjohtaja Jan Toivonen on kuitenkin saanut toimintansa aloittamiselle lainvoimaisen luvan, eikä hän aio enää suuressa hankkeessaan tuumaakaan perääntyä. Sota luonnonsuojelijoiden ja Solumaren välillä on alkanut, ja kohta Toivosen au-toon jo asennetaan pommi. Tunnelma tiivistyy entisestään, kun meren rannalta löytyy pian ruoppaushanketta vastustaneen Karo Järvelän ruumis. Sosiaalidemokraattiseen puolueeseen kuulunut kaupunginvaltuutettu Järvelä on ammuttu, ja häneltä on kaivettu silmät päästä. Poliisi epäilee, että kyseessä on maassamme niin kovin harvinainen poliittinen murha. Ehkä ei ole ihan sattumaa, että Tuominen on nimenomaan nostanut esille demaripoliitikon murhan. Tapausta lukiessani mieleeni nousi väistämättä Heinävedellä 1930-luvulla tapahtuneen kunnanvaltuuston puheenjohtajan Onni Happosen surmaaminen villeinä lapualaisaikoina. Kaupunginvaltuutetun murhaa aletaan tietenkin heti selvittelemään ja tutkimaan, ja rikoksen tutkintaan palkataan avuksi työkyvyttömyyseläkkeelle jäänyt entinen ylikonstaapeli Janne Rautakorpi. En ole Tuomisen aikaisempia kirjoja (Muistilabyrintti 2015 ja Murtumispiste 2016) lukenut, mutta käsittääkseni juuri tämä proteesikätinen Rautakorpi on kaikissa hänen kirjoissaan keskeisin henkilö, arvoitusten selvittäjä ja pohdiskeleva johtolankojen nuuhkija, vähän niin kuin porilainen versio kuuluisasta Sherlock Holmesista. Rautakorven avuksi saadaan vielä tunnettu Greenpeace-aktivisti Venla Jokinen, joka on juuri vapautunut venäläisestä vankilasta. En tiedä, missä määrin Tuomisen romaani perustuu tosiasioihin ja todellisiin henkilöihin, mutta rohkenen olettaa, että Venla Jokisen esikuvana on toiminut Venäjällä aikoinaan öljynporausalukselle kiivennyt ja siitä vankeustuomion saanut Sini Saarela. Kyseinen oikeustaistelijahan esiintyi joitakin vuosia sitten melkein jatkuvasti televisiossa ja lehtien haastatteluissa. En ole koskaan itse Porissa edes käväissyt, mutta silti Tuominen osaa kertoa Porin maisemista niin hyvin, että tällainen savolainen muukalainenkin voi hänen maalailemiinsa maisemiin itsensä aika helposti asettaa. Jo tätä maalailemisen taitoakin voi pitää kirjailija Tuomisen suurena ansiona. Näistä lähtöasetelmista Tuomisen mainio romaani alkaa edetä johdonmukaisesti palanen kerrallaan. Koska on mahdollista, että tämän tekstin lukee joskus joku muukin kuin minä ja kirjailija Arttu Tuominen, en ala kertoa teoksen tapahtumia tämän tarkemmin. Liialliset juonipaljastukset eivät liene tarpeellisia tässä yhteydessä. Loppuratkaisun selvittäminen jääköön jokaisen lukijan omaksi kiehtovaksi tehtäväksi. Koetan sen sijaan tuoda esille, millaisia tuntemuksia ja ajatuksia Silmitön minussa muutoin herätti. Tuomisen romaanissa lukijalle esitellään useita varsin erilaisia henkilöitä. Hahmojen runsaus voi alussa hieman kammottaa, mutta eipä syytä huoleen, sillä Tuominen pitää langat hyvin käsissään ja osaa kertoa jokaisesta luomastaan hahmostaan niin uskottavasti ja elävästi, että lukija pysyy helposti mukana kärryillä tapahtumien kulussa. Juuri tämä henkilöiden erilaisuus onkin Silmittömän yksi suurimmista rikkauksista. Ympäristönsuojeluun lähestytään monesta eri näkökulmasta, ja niin hallitusti kirjailija Tuominen on osannut henkilöittensä nahkoihin aina mennä, että ainakin itse olin välillä Pentti Linkolan ajatuksia omaksuneen ekofasisti Santeri Marilan puolella, mutta välillä tunsin myötätuntoa myös uusia työpaikkoja luovaa ja taloudellista hyötyä tavoittelevaa yksityisyrittäjä Toivosta kohtaan. Jos metsätkin olisivat vain yhteistä omaisuutta, kukapa niitä sitten hoitaisikaan. Tähän tapaan yrittäjä puolustautuu kuten järkevä reaalipoliitikko konsanaan, kun ympäristöaktivistit eli hänen nimittämänsä ”apinat” hyökkäävät häntä vastaan. Tuomisen kirjassa esiintyvät henkilöt eivät ole vain taivaasta tiputettuja irrallisia olentoja ilman menneisyyttä ja tulevaisuutta, vaan jokaisen henkilön taustoja ja motiiveja on selitetty lukijalle kiitettävällä tavalla. Tämä piirre ei ole suinkaan tavallista monenkaan postmodernismiin hurahtaneen nykykirjailijan tuotoksissa, mutta ilmeisesti Arttu Tuominen on onneksi tässä mielessä ns. perinteisen kertovan ja selittävän proosan edustaja. Sekin oli erittäin ilahduttavaa huomata, että Tuominen käyttää kerronnassaan runsaasti dialogia. Usein tarina etenee kaikkein luontevimmin nimenomaan elävästä elämästä otetun vuoropuhelun kautta. Toki kerronnallisiakin jaksoja hyvässä kirjassa tarvitaan, mutta usein laaja ja monisanainen dialogi vie kerrontaa parhaiten eteenpäin. Toisaalta se myös tuo lukijalle tietynlaista vapaata tilaa päättää, kenen henkilön puolella hän kulloinkin on vai onko sitten ylipäätään kenenkään puolella. Kun henkilöt laitetaan itse puhumaan omasta puolestaan kussakin kontekstissa, kaikkitietävän kertojan selittely voi jäädä välillä vähemmälle. Silmittömän kieliasussakaan ei ole valittamista. Vaikka luin kirjan ihan suurennuslasin kanssa, ainoastaan yhden pienen sijamuotovirheen löysin teoksesta sivulta 247 viimeisestä virkkeestä. Ja jostakin toisesta kohdasta havaitsin, että lainausmerkit olivat tainneet jäädä pois erään henkilön vuorosanoista. Jos painovirheitä on näin vähän näinkin paksussa kirjassa, se ei ole kovin vakavaa. Täytyyhän kirjaan oikeastaan jäädäkin jokin merkki siitä, että se on sentään ihmisen tekemä… Olen lukenut paljonkin kirjoja, joissa tapahtumat poukkoilevat jokseenkin mielival-taisesti laidasta toiseen ilman mitään kirjan läpi kulkevaa johtavaa ajatusta. Arttu Tuomi-sen Silmittömässä tätä ongelmaa ei ole, sillä tässä kirjassa tapahtumat etenevät loogisesti aikajärjestyksessä kohti dramaattista ja hieman kaaosmaistakin loppuratkaisua. Siitä huolimatta Tuomisen kirja ei ole mielestäni suinkaan pelkkä rikoskirja. Kirjassa tuodaan esille mm. sijaisvanhemmuuteen liittyviä ongelmia, ja kun teoksessa on kerrottu poliisi Mulperin terveyden romahtamisesta johtuva kuolema, kirjaan tulee hetkeksi aivan uusia läheisen työtoverin menettämiseen liittyviä ajatuksia. Sivujuoniakin siis on, mutta silti ne eivät mene pääasian edelle, eikä niitä jäädä liian pitkäksi aikaa selittelemään. Arttu Tuominen on harjaantunut kirjailija ja hän on varmaan ymmärtänyt, ettei ansiokasta romaania voida koskaan kirjoittaa vain yhdestä aiheesta; useita tasoja tarvitaan, kun kyseessä on näinkin pitkä kirja. Kirjassa esiintyvät poliisit erottuvat hyvin toisistaan, ja aika ajoin heillä tuntuu olevan konfliktejakin, mutta tasoittelevana tekijänä on heidän heittämänsä ”poliisiläppä”. Eräs kirjoittajakouluttaja sanoi minulle kerran, että jos kirjailija on virittänyt aseen, hän ei saa jättää sitä laukaisematta. Tätä kardinaalivirhettä Tuominen ei tee, koska Silmittömän loppupuolella kaikki oleelliset esille nostetut asiat saavat selityksensä. Sekin kerrotaan, miksi eläkkeelle jäänyt teologian professori Martti Hannus on sokea. Tämäkään juttu ei ole suinkaan mikään itsestäänselvyys, kun nykyisten eri kirjailijoitten teoksia lukee. Paljon on niitäkin kirjoja, jotka virittelevät alussa lukijan löytämään jotain hyvin kiinnostavaa ja kiehtovaa, mutta jotka eivät kuitenkaan lopussa selitä oikeastaan mitään; tai eivät ainakaan anna mitään tyhjentävää vastausta lukijan matkan varrella mielessä nousseisiin kysymyksiin. Tällainen kirja on esimerkiksi Sofi Oksasen Norma. Sain Norman joululahjaksi vuonna 2015. Ensimmäiset parikymmentä sivua luin suurella mielenkiinnolla, mutta mitä pidemmälle Oksasen kirja eteni, sitä tympääntyneemmällä asenteella kahlasin sitä eteenpäin. Normassa kun oli juuri se suuri virhe, ettei se loppujen lopuksi antanut kunnon selitystä oikein mihinkään alussa nousseeseen kysymykseen. Kaikki mielenkiintoiset jutut jäivät vain epämääräisten vihjailujen tasolle. No, on tietenkin ymmärrettävää, että suurikin kirjailija voi välillä munata. Oksasen kolme ensimmäistä kirjaa sen sijaan luin aikoinaan hyvin innostuneesti aivan kannesta kanteen. Näin lopuksi nostan vielä esille Silmittömässä esiintyvän poliisi Tero Vähäsavon merkilliset salavierailut naisten asunnoissa. Tero Vähäsavo tutkii Porissa raiskauksia ja tuntuu olevan kummallisen hyvin perillä näitten raiskaajasetien tekosista. Toisaalta hän tunkeutuu itse yksin elävien naisten asuntoihin sähkötiirikalla ja vierailee mm. työtoverinsa Liisan asunnossa, kun tämä ei itse ole paikalla. Suoraan sanottuna odotin kaiken aikaa, että Vähäsavo olisi itse paljastunut siksi seksuaalirikolliseksi, jonka kannoilla hän on. Mutta villi veikkaukseni onkin, että juuri tässä Vähäsavon kahtiajakautuneessa persoonassa piilee Arttu Tuomisen seuraavan kirjan aihe. Mikäs sen kiehtovampi aihe onkaan kuin itse itseään jahtaava poliisi ja rikollinen samassa persoonassa: hyvä ja paha samassa paketissa. Kai jokaisesta kirjasta pitäisi löytää jotain huonoakin? No, sitä jäin vähän mietti-mään, olisiko Silmittömän muuten niin ansiokas dialogi ollut vieläkin eloisamman tuntuista, jos se olisi ollut ainakin paikka paikoin enemmän puhekielen omaista. Ymmärrän kyllä, että poliisit varmaan ihan oikeastikin pyrkivät puhumaan mahdollisimman selkeää yleiskieltä esimerkiksi kuulustelutilanteissa, mutta keskinäisissä keskusteluissaan he varmaan keskustelevat vähemmän virallisesti. Mutta toisaalta tämäkin on vähän sellainen makuasia, josta voidaan olla montaa eri mieltä aivan yhtä oikeutetusti. Korrekti yleiskieli dialogissa on tietenkin sellainen varma vaihtoehto, joka on kaikkein luontevinta valita, jos kirjansa on aikonut suunnata mahdollisimman laajalle lukijakunnalle. Myös sen kai voisi mainita vähän miinuksena, että Silmittömän lopussa on pari aika epäuskottavaa kohtausta. Minun on vaikeaa uskoa, että sokea mies voisi osua pistoolilla kohteeseensa ihan tuosta vaan ja pitää kahta muuta ihmistä pelon vallassa aseella uhaten. Ja sekin tuntui yhtä epäuskottavalta, että Rautakorpi ja Venla olisivat voineet jäädä uponneeseen laivaan ilmataskuun niinkin pitkäksi ajaksi ja selviytyä pinnalle elävinä kymmenien metrien syvyyksistä. Mutta tässäkin kohdassa on todettava, että mielipiteitä on moneen lähtöön. Onhan sekin toisaalta totta, että oikeassa elämässäkin tapahtuu välillä hyvin ihmeellisiä asioita. Onhan tapauksia, että kilometrien korkeudesta maahan tippunut ihminen on jäänyt eloon ilman laskuvarjoa. Tässä kohdassa on kai sitten vain tyydyttävä siihen, että kaunokirjallisuus on aina enemmän tai vähemmän fiktiota ja ettei kirjailija Tuomisenkaan valintoihin ja ratkaisuihin ole syytä liioin puuttua. Kaiken kaikkiaan Arttu Tuominen on kirjoittanut erittäin hyvän rikosromaanin. Jos taitava ja kiinnostunut elokuvaohjaaja vain löytyisi, taatusti hän voisi ohjata Tuomisen romaanista koukuttavan ja mukaansa tempaavan elokuvan. Itselleni tästä lukukokemuk-sesta jäi ihan aito mielenkiinto tutustua kirjailija Tuomisen aikaisempiin teoksiin. Ja tietenkin jään mielenkiinnolla odottamaan, millaisen romaanin Arttu Tuominen seuraavaksi kirjoittaa.

Kotkassa 16.9.2017

Mikko Haaksluoto

Added 19.10.2017 by Vesa Mikko Antero

Mummo / by Heikkinen, Antti,

Publication: . 303 sivua ; 23 cm

Erittäin hyvä romaani! Kannattaa lukea! Added 16.10.2017 by Vesa Mikko Antero

Onnellisuuden käsikirja / by Ojanen, Markku.

Publication: [Kauniainen] : Perussanoma, 2013 . 240 s. ; 22 cm. Date: 2013

Kenelle tämä kirja on kirjoitettu: kirjoittajalle itselleen. Subjektiivisuutensa ja ahdasmielisyytensä vuoksi kirja sopisi mielestäni paremmin sytykkeeksi saunaan, kuin sytyttämään lukijan onnelliseksi. Kirjan nimi ja kappaleotsakkeet ovat erittäin hyviä, mutta minulle tuli tuntuma että kirjoittaja vastustaa ajatuksia, ellei ajatus ole raamatusta, papin kirjoittama tai selkeästi kristillisoppinen. Toivottavasti onnellisuutta etsiessäsi jaksat vielä tämän jälkeen etsiä seuraavan onnellisuutta käsittelevän kirjan, jos tämä kirja ei ollut sinulle. Minä en jaksanut lukea kuin osan tästä kirjasta, vaikka nyt muutaman päivän sisään luin pari muuta kirjaa. On ihan ymmärrettävää, että hyvien kirjojen vastapainoksi pitää olla olemassa myös huonoja kirjoja. Niistä kirjoittajat voivat oppia, etteivät itse sortuisi vastaavaan. Added 07.08.2017 by Esko

Pohjoinen teoria kaikesta : by Partanen, Anu,

Publication: Helsinki : Tammi, 2017 . 362 s. ; 24 cm. Date: 2017

Hyvä ja helppotajuinen kirja siitä, mitä kaikkia verorahoilla maksettavia palveluja pohjoismaalaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan kuuluu ja miten oman onnensa nojaan yksilö Yhdysvalloissa voi joutua. Asia on tuttua suomalaiselle lukijalle, mutta kirja lienee suunnattukin amerikkalaisille. Tekstissä on jonkin verran toistoa mutta helppolukuisuutensa vuoksi se ei häiritse. Jäi ainakin hyvin mieleen, mitä meillä maksetaan yhteisvastuullisesti ja mitä muualla ei. Added 31.05.2017 by Niina Pauliina

Varhaisen psykoosin psykoterapeuttinen hoito /

Publication: Helsinki : Edita, 2005 . 344 s. : 24 cm. Date: 2005

Kirjan kiistaton suola koostuu parisenkymmenestä potilaskertomuksesta, jossa on lyhyesti kuvattu psykoosin oirehdinta kuin myös sen syntyyn vaikuttaneet ympäristön tekijät.

Pääpainotteisesti kirja painottuu kumminkin esittelemään sen aikaisia hoito-ohjelmia, joiden toisinto tuntuu olevan liiaksi toisintoa olevaa peruskauraa psykoterapiaa ja lääkkeitä.

Kirjoittanut itse on teemasta (mielenterveysongelmat, psykologia jne.) erittäin kiinnostunut, mutta katsoo aikaisempien lukemieni Freudin psykoanalyyttisen-teorian ja Jungin arkkityyppi-teorian pohjalta enemmän malliin, jossa lääkkeet ovat vihoviimeinen ja loppuun asti vältettävä ratkaisu itse psykoterapian sijaan. Kirja tuntuu jättävän hivenen kylmäksi, miksi toisin olisi parempi. Perustelu on jätetty vain tyhjentäviin, toistuviin toteamiin että näin on. Toisaalta se tuntuu nimestään huolimatta nojaavan pitkälti skitsofreniapotilaiden otantaan, vaikka psykoosi ei tarvitse jälkimmäistä sairautta tullakseen terveeseen.

Added 23.11.2016 by Joni Mika Petri

Linnasta linnaan / by Céline, Louis-Ferdinand,

Publication: Helsinki : Siltala, 2016 . 389 s. ; 23 cm. Date: 2016

Celine on todella fiksu mies. Tämä kirja on loistava. Kirjan lukeminen vaatii älyä ja yleistietämystä toisen maailmansodan ja Ranskan historiasta. Ainoa vika on kirjailijan antisemitistinen tausta. Added 10.11.2016 by Reijo

Pohjoismaiset taruolennot / by Egerkrans, Johan.

Publication: Helsinki : Minerva, 2014 . 126 s. : , Lisäpainokset: 2. p. 2014. 28 cm. Date: 2014

Tämä teos piti hankkia ihan omaan hyllyyn. Upeat kuvat! Inspiroi itseäni kirjoittajana kovasti. Suosittelen kaikille fantasiasta ja mytologioista kiinnostuneille. Vaikka teos lasten puolelta löytyykin niin enemmän sillä on fantasiaharrastajalle annettavaa. Added 25.05.2016 by Laura Maria Rebekka

Karanteeni : by Nikkanen, Hanna.

Publication: Helsinki : Siltala, 2014 . 228 s. ; 20 cm. Date: 2014

Karanteeni käy sujuvasti läpi AIDSin historian Suomessa. Teos koostuu useista lyhyistä luvuista ja on nopealukuinen. Selkeää ja yleistajuista kirjoitustyyliä ei voi kehua liikaa. Kirjassa keskitytään taudin koskettamiin ihmisiin ja monisyistä aihetta käsitellään useista näkökulmista. Added 06.05.2016 by you

Dante symphony. by Liszt, Franz,

Publication: [S.l.] : Warner Classics, Warner Music UK, 2003 . 1 CD-äänilevy. , Julkaistu alunperin v. 1986. 24 Date: 2003

Franz Lisztin (1811-1886) Dante-sinfonia perustuu Dante Alighierin Jumalaiseen näytelmään (1308-1321). Teoksessa on kaksi osaa: Inferno ja Purgatorio. James Conlonin ja Rotterdamin filharmonisen orkesterin levytys vangitsee ihailtavasti teoksen eeppisen luonteen. Jo heti alun dramaattiset vaskifanfaarit, jotka kuvaavat laskeutumista helvetin syvyyksiin, soivat vakuuttavasti ja voimakkaasti. Vastakohtana tälle Conlon toteuttaa toisen osan unenomaisen, raukea tunnelman tiiviillä keskittyneisyydellä. Kun vielä äänityskin on kaikin puolin onnistunut, muodostuu tästä yksi kaikkien aikojen tasapainoisimmista ja vivahteikkaimmista Lisztin Dante-sinfonian levytyksistä. Suosittelen! Added 25.04.2016 by Luukas Mikko Oskari